Pesonen vaeltaa kuin vanha mummo.
Hukannut kukoistuskauden kolikoilla hankitut silmälasit. Pitsiliinalta
pitsiliinalle, tuttuja reittejä, kynnyksiä varoen, kompastellen ja törmäillen.
Kiroten kellahtanutta matonreunaa, samalla siunaten sen tuomaa turvaa. Iät ja ajat
sama matto, samat tuoksut, lattiaan kellastanut läikän.
Pitkät päiväunet. Vieraille
narkoosi, tutuille tupsluikkarit. Hengissä ollaan, naatitaan turvallisuudesta,
tietämättä mitä betonin takana tapahtuu. Haaleata ruokaa, mutta hyvää. Pysyy
mekko päällä. Nuolaistaan kiitos kun röyhtäistä ei osata.
Ääniä ihmetellen ja menoja
päivitellen. Koneet kirotaan. Hiljainen hyrinä hukataan uneen.
Tutut tuovat turvaa, virtaa ja iloa.
Tuoksuja, tokaisuja ja tekoja. Pesonen ponnistaa. Illalla ponnistaa pehkuihin.
Ponnistaa pois kolealta kulkuväylältä. Pään paikka tyynyllä.
Oot sä jo niin vanha että oisit mummo? - Max
VastaaPoistaSilloin kun olen nukkunut hieman pidempään.
PoistaTeksti kaunis kuin soljuva runo.
VastaaPoistaTässä tapauksessa Pesonen toimi kirjoittajan muusana ja runollista jälkeähän silloin syntyy!
Poista